Yksinäisyydestä

Tänään päätin syventää tätä blogiani hieman ja kirjoittaa eräästä aika arastakin ja henkilökohtaisesta aiheesta. Nimittäin siitä, miten välillä tunnen itseni hyvinkin yksinäiseksi. Pahin tämä ongelma on yliopistolla. Tuntuu, että olen siellä ainoa, jolla ei ole juurikaan ystäviä. Tiedän että suurelta osaltaa se johtuu omasta arkuudestani uusien ihmisten kanssa, ja siitä että usein olen se hiljainen tyttö, joka veräytyy yksin johonkin nurkkaa.

Tuntuu vaan jotenkin siltä, että jos yliopistolta haluaisi löytää ystväviä, ne olisi pitänyt löytää jo heti silloin ensimmäisenä syksynä. Hitaammille ihmisille ei ole aikaa, jos ei niin nopeasti ala juttelemaan paljon, niin sitten ei kukaan tunnu enää uudestaan tulevan. Hitaille "syttyjille" ei oikeastaan ole tilaa. Tunnen toki joitain ihmisiä yliopistolla, ja puhunkin joskus heidän kanssaan, ja monet moikkaavat minua. Usein ihmiskontaktini jäävät siihen pelkkää moikkailuun. Aina kun menen massaluennoille, jossa kaikki kuhisevat ja pölisevät keskenään, tulen ahdistuneeksi. Minäkin haluaisin jonkun, jolle puhua. Haluaisin, että minulla olisi kavereita. 

Tiedän, että minun pitäisi yrittää enemmän, olla sosiaalisempi. Minä haluan sitä niin kovasti itsekin, ja aina välillä yritän. Joskus vain tuntuu, ettei kukaan voisi kiinnostua minusta tai jutuistani. Usein kun uskallan puhua jollekin, luulen että se joku katsoo minua jotenkin oudosti, ja pitää juttujani tyhminä. Luulen niin vaikka asia ei olisi niin. Niillekin joille olen joskus puhunut on välillä vaikeaa puhua. Pelkään aina, että tungettelen jotenkin. Mietin usein myössitä, että ihmisillä on kuitenkin jo valmiit kaveripiirit, johon ei voi enää päästä mukaan vaikka yrittäisi puhua, ja etteivät he missään nimessä kaipaa minua itseään häiritsemään.

Nämä kaikki ovat luultavasti omia sisäisiä oletuksiani ja ongelmiani, mutta ne on vaikea ylittää. Olen satuttanut itseni niin usein ystävämarkkinoilla, että en enää uskalla edes yrittää. Yritän välillä, mutta en tarpeeksi kovaa. Tuntuu, että olen kadottanut ystävystymisen taidon. Usein kun olen yliopistolla, ja ympärilläni on paljon ihmisiä, joista kaikilla tuntuu olevan ede yksi ystävä, tekisi mieleni itkeä. Tunnen itseni niin ulkopuoliseksi ja, minusta tuntuu kuin olisin aivan yksin.

Nyt tuntuu siltä, että minun  kannattaisi ottaa tavoitteekseni puhua ihmisille, moikata puolituttuja useammin. Tunkea seuraan ja jutella. Tai ainakin pyrkiä siihen, että puhuisin jollekin yliopistolla edes kerran viikossa. En tiedä onnistuuko se mutta aina voin yrittää. Osaanhan olla sosiaalinen yliopiston ulkopulolellakin, ainakin jossain määrin.