Narseskan elämää

Runo 1 Koivukujalla nuokkuja. Kuulee sirkan sirinän. Havahtuu surinaan, keinuvaan viimaan. Puunkannon vuosirenkaat huojuvat tuulessa. Nuokkuja nousee, keinahtelee ankkakävelyään kohti myrskyävää puuta. Löytää sieltä sinisen eläimen. Päästää sileän huudon, putoaa jaloiltaan, nukahtaa taas. Nukkuja pilkkii kohti uinuvaa puuta. Runo 2 Metsä vastaa kun huudan. Sen laulu unettaa, tekee raukeaksi. Onko se sinipiika, joka tuolla laulelee? Kutsuu hämyiseen tanssiin kanssaan auringon valon siivilöimänä, metsässä jossa tuoksuu kevät. Paimeneksiko eläimille? vartijaksiko puiden? Ei sen väliä. Kunhan saan nukkua metsän raukeudessa, painaa pääni sammaleiseen tyynyyn. Tulla osaksi uinuvaa metsää, joka kevään tullen herää.

En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi Suomessa itkeminen ja negatiivisten tunteiden näyttäminen on niin suuri tabu eikä itkuherkkiä ihmisiä ymmärretä. Itkeminen on jotain mitä pitää välttää viimeiseen asti, ja jos siihen ei pysty pitää vähintäänkin mennä piiloon itkemään. Mikä siinä itkemisessä on niin kamalaa? Minut kasvatettiin, kuten varmasti monet muutkin, periaatteella jonka mukaan itku ei auta markkinoilla. Itkeminen ei ehkä korjaa mitään ongelmia mutta se auttaa päästämään pahat tunteet ulos, sillä on puhdistava vaikutus. Ainakin minulle. Kun pienenä ja nuorena itkin minua verrattiin usein isäni tätiin, joka oli myös kuulemani mukaan ollut herkempi. Itkeminen nähtiin negatiivisena, sitä ei missään nimessä saanut tehdä. Koska se ei auta mitään, koska siinä ei ole järkeä, koska sitä ei haluttu nähdä. Jos minulla oli paha mieli jostain ja itkin minut saatettiin käskeä lopettamaan tai menemään omaan huoneeseeni. Kuulin myös vitsailua siitä, että itkin esimerkiksi Leijonakuninga

Kävimme kirjoituskurssilla tänään läpi kirjoitusblokkeja, ja se sai minut ajatelemaan tyhjän paperin kammoa enemmänkin. Mistä se tulee, mistä se johtuu, ja miten siitä voi päästä yli? Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole selviä vastauksia. Etenkään siinä mikä auttaa pääsemään tyhjän paperin kammosta yli, ja keksimään jotain kirjoitettavaa. Sillä siinä eri ihmisille saattavat auttaa erilaiset keinot. Joskin toisen keinoja voi aina kokeilla, ja tämmöisistäkin asioisa on hyvä puhua. Olen itse vasta pikkuhiljaa palaillut fiktiivisen kirjoittamisen pariin, joten keinoni ovat vielä vasta muotoutumassa. Pidin nimittäin kirjoittamisesta, nimenomaan luovasta sellaisesta, turhan pitkän tauon. Syynä oli se minun pahin esteeni ja blokkini kirjoittamiselle. Nimittäin ylikriittisyys itseäni ja omia tekstejäni kohtaan. Se aiheuttaa minulle pahimman luokan valkoisen paperin  kammon.  Nyt olen kuitenkin onnistunut ottamaan rennommin. Kirjoitan vaikka en ole heti alkuun tyy

Mietin usein kaikenlaista. Etenkin jos on hieman alavireinen päivä, enkä osaa tarttua mihinkään tekemiseen, putkahtelee mieleen monenlaisia ajatuksia. Joskus ne ovat  joitain melko turhiltakin tuntuvia ajatuksia mutta ajatuksia yhtäkaikki. Ajattelen hereilläoloajastani varmaan reilusti yli puolet. Minulla on vaikeuksia hiljentää ajatuksiani, olla ajattelematta mitään. Siksi inhoan hiljaisuutta ja taustalla on oltava jotain melua koko ajan. Muuten hukun ajatuksiini. Ylläoleva kuva liittyy tähän aiheeseen siinä mielessä, että äsken päähäni pälkähti ajatus, oikeastaan kysymys siitä, miksi kahvi aina tuoksuu paremmalta kuin miltä se maistuu? Se on jännä juttu. Kysymys tuli mieleeni kun makoilin sängyssä lukemassa jotain kännykästäni ja yöpöydällä mukana ollut mukillinen kahvia alkoi tuoksua erittäin hyvälle. Jotenkin se tuoksu ei vain koskaan toteudu maussa.Kahvin suhteen olen sitä mieltä, että juon sitä ennen kaikkea tottumuksesta ja siksi, että se tuoksuu niin pirun hyvältä. S

Metsäretki Pikkukaupungin tie oli kuoppainen ja märkä kesäsateen jäljiltä. Pekko ajoi rajoitusten mukaan, ja kuunteli samalla sääennustusta. Myöhemmin yöllä oli nousemassa myrsky, joten oli paras pitää kiirettä. Ensin täytyi kuitenkin käväistä pikavisiitillä huoltoasemalla. Sääennustus vaihtui Leevi and the Leevingisin Teuvo Maanteiden kuninkaaseen, ja Pekko hyräili mukana. Välillä oli vilkaistava kelloa. Auton lämpötila tuntui kuumalta. Kurkkua kuristi, suuta kaivoi. Olo oli epämukava ja se enteili ukkosta. Kyltti, jossa kerrottiin seuraavan shellin olevan noin parin sadan metrin päässä loi Pekkoon toiveikkaamman olon. Tiukka käännös oikeaan, lipuminen parkkipaikalle. Pekko nousi autosta ja tunsi ilmavirran kasvoillaan. Ensimmäinen homma oli käydä vessassa. Huojentunut olo, vähän aikaa edes. Vessassa ei ollut jonoa. Vessasta tultuaan Pekko alkoi kerätä huoltamon kaupan puolelta ostoksia; lapion, köyttä, hetken epäröinnin myös rasiallinen matoja eksyi koriin. - Meh

Minun piti jo eilen illalla kirjoitella postausta päiväni kulusta mutta koska Elisan tarjoama kaapelinetti päätti olla toimimatta kokonaisen illan ajan, jäi kirjoittaminen sikseen. Koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä, ja koska odottelen tässä milloin olisi järkevintä aloittaa meikkaaminen tämän illan Poets of the fall keikkaa varten ajattelin, että tapanpa hieman aikaa nyt kirjoittamalla sen eilisen my dayn. Kello soi eilen joskus yhdeksältä aamulla, ja koska tällä hetkellä elelen työttömänä työnhakijana, ei aamuisin ole usein kiire mihinkään, joten melkein aina menen kellonsoiton jälkeen takaisin petiin ja selailen kännykällä facebookit, instat ja blogit. Joskus katselen youtube-videoita. Rentoa meininkiä siis. Joinin aamuina jaksan panostaa aamupalaani ja tehdä munakasta, ja torstai oli yksi niistä päivistä. Muniakin kun sattui kaapissa olemaan ihan mukavasti. Munakkaan tiristessä pannulla, ja kahvin kiehuessa pannussa menin jo laittelemaan Netflixi

Kirjoittaminen on ollut aina paljon helpompaa minulle kuin puhuminen. Itseilmaisun keinona siis. Puhun kyllä paljon (kyllä vain..jos tunnette minut tiedätte tämän jos ette tunne kovin hyvin voi se tulla yllätyksenä) mutta osaan ilmaista itsenäni paljoi selkeämmin kirjoittamalla. Kun puhun tulen usein väärinymmärretyksi mutta kirjoittamalla kaikki on selkeää. Kirjoittaminen on siis tunnepuolen juttu minulle. Se on myös niin paljon muutakin. Rakastan päiväkirjan kirjoittamista, rakastan blogin kirjoittamista, ja rakastan luovaa kirjoittamista. Olen välillä vain hieman huono pääsemään alkua pidemmälle. Ideoita riittää mutta toteutus kusee hieman liian usein. Tai vähintäänkin kerran aloitettu kirjoitus jää pian kesken ja tietokoneen muisti täyttyy tuhansista aluista ilman loppuja. Oli kyse sitten blogipostauksesta, tarinasta, tai romaanikäsikirjoituksesta. Viime syksynä ja tänä talvena, kun olen ollut kirjoituskursseilla, olen nauttinut niistä suunnattomasti. Olen samalla kui

Maaliskuu on jo pitkällä ja helmikuu on ollut jo kauan mennyttä. Tulin silti jakamaan kanssanne joitakin suosikkejani helmikuulta. Suosikkipostauksia ei ole tullut pitkään aikaan tehtyä, joten nyt oli parempi kuin hyvä aika tehdä sellainen. Sarjojen ystävänä aloitetaan parista sarjasta, jota tuli helmikuussa katsottua Netflixistä miltei apinan raivolla. Ensimmäinen näistä on vanha sitcom Full House, jota aloin katsomaan tylsyyksissäni hieman epäilevin mielin. Sarja kuitenkin vei mukanaan ensijaksosta lähtien. Full House kertoo Danny tannerista, joka on menettänyt vaimonsa vähän aikaa sitten, ja jolla on kolme tytärtä. Sarjan alussa 10-vuotias DJ, 5-vuotias Stephanie ja puolivuotias Michelle. Ensimmäisessä jaksossa vaimo pamin kuolemasta asti Dannya tyttöjen kanssa auttanut isoäiti ja Dannyn äiti on lähdössä takaisin kotiinsa sillä tyttöjen Jesse-Eno ja Dannyn Paras kaveri Joey ovat muuttamassa taloon Dannyn aluksi. He päätyvät asumaan Tannereille seuraavaksi kahdeksaksi vuodeksi ain