Novelli: Metsäretki

Metsäretki

Pikkukaupungin tie oli kuoppainen ja märkä kesäsateen jäljiltä. Pekko ajoi rajoitusten mukaan, ja kuunteli samalla sääennustusta. Myöhemmin yöllä oli nousemassa myrsky, joten oli paras pitää kiirettä. Ensin täytyi kuitenkin käväistä pikavisiitillä huoltoasemalla. Sääennustus vaihtui Leevi and the Leevingisin Teuvo Maanteiden kuninkaaseen, ja Pekko hyräili mukana. Välillä oli vilkaistava kelloa. Auton lämpötila tuntui kuumalta. Kurkkua kuristi, suuta kaivoi. Olo oli epämukava ja se enteili ukkosta. Kyltti, jossa kerrottiin seuraavan shellin olevan noin parin sadan metrin päässä loi Pekkoon toiveikkaamman olon.

Tiukka käännös oikeaan, lipuminen parkkipaikalle. Pekko nousi autosta ja tunsi ilmavirran kasvoillaan. Ensimmäinen homma oli käydä vessassa. Huojentunut olo, vähän aikaa edes. Vessassa ei ollut jonoa. Vessasta tultuaan Pekko alkoi kerätä huoltamon kaupan puolelta ostoksia; lapion, köyttä, hetken epäröinnin myös rasiallinen matoja eksyi koriin.

- Mehtäelämää menossa viettämään?, kassalla passissa oleva maastohousuihin ja mustaan tee-paitaan pukeutunut lippispää kysyi.

- Joo, Pekko murahti vastaukseksi.

- Minnekäs sitä? Jos saan udella. Pitäis itekki lähtiä. Ei ole tänä kesänä tullut käytyä.

- Tohon ihan lähelle. En muista sen paikan nimeä…

- No kunhan et tuonne Karhunmäille. Siellä ei enää nykyää käy paljo kettään. Metsäneläimiä lähinnä. Vaan saapi siellä ainakin rauhassa olla, Lippispää jatkoi ja kohotteli samalla kulmiaan Pekon matopurkille jatkaen

- Eipä siellä oiskaa mitään mistä kalastaa.

- Niinpä, Pekko vastasi ja katsoi kelloaan. Kädet alkoivat hiota. Lippispää toivotti hyvää retkeä ja jäi katsomaan naureskellen Pekon perään.

Pekko asteli pihan poikki kohti autoa, ja avasi takakontin laittaakseen ostoksensa kanssa. Juoksuaskeleet alkoivat kopista hänen takanaan . Pekko paiskasi takakontin nopeasti kiinni ennen kuin Lippispää oli kohdalla.

- Sulta jäi nämä madot.

- Kiitos, Pekko tokaisi ja ojensi kätensä napaten purkin lippispään kädestä.

- Olisitko tarvinnut apua? Näytti tuo takakonttis aika täydeltä tuolta kaukaa katottuna.

- Ei kiitos! ,Pekko sanoi napakasti

- Mun on nyt jatkettava matkaa.

Pekko asetteli matopurkin pelkääjän paikalle, ja lähti ajamaan pihasta. Sivupeilistä näkyi kuinka lippispää jäi katsomaan perään raapien päätään, ja kääntyi sitten takaisin kohti huoltoasemaa. Pekko huokaisi syvään, naputteli rattia ajaessaan. Ohitti surutta kyltin ja käännöksen paikkakunnan suosituinta leirintäaöluetta kohti. Tie tuntui jatkuvan ikuisuuden kunnes Pekko näki määränpäänsä. Vanhan Karhunmäen leirintalueen kyltin, jonka k-kirjain oli haalistunut ajansaatossa. Pekko ajoi pitkin metsittynyttä polkua aivan metsän rajaan ennen kuin pysäytti auton. Ilma oli vielä selkeä. Metsään näytti olevan vielä jonkinlainen polku, joka oli vain osittain metsittynyt. Pekko astui ulos autosta jättäen matopurkkinsa pitämään vahtia. Takakontista tuli ottaa kaikki tarvittava. Köysi roikkumaan olkapällä, lapio kainaloon, ja iso musta jätesäkki käsivarsille, ja askel täytyi kääntää metsäpolulle. Kohti metsän syvää tummuutta valoisan kesäillan pienessä hämyssä.

Polku oli täynnä kiviä, käpyjä ja neulasia. Taakka tuntui raskaammalta kuin Pekko oli luullut. Hikikarpalot nousivat otsalle. Etova olo palasi. Väsytti, jalat tärisivät. Ajatuksen askartelivat menneissä asioissa. Pekko mietti isäänsä. Sitä miten tämä oli lähinnä huutanut Pekolle. Antanut silloin tällöin remmistä. Juuri ei ollut kehuja saanut, saati halauksia. Ainut kerta oli ollut mummon hautajaisissa. Silloin isä oli lohduttanut. Muuten ei. Niin pitkään kuin Pekko saattoi muistaa, isän ajokoirat olivat aina olleet tälle tärkeämpiä kuin Pekko. Ne eivät koskaan tehneet mitään, olivat lajinsa parhaita yksilöitä. Voittaneet ykkössijoja näyttelyissä. Toisin kuin Pekko, joka ei ollut mikään huippuyksilö. Koulussa ei mennyt hyvin. Isän haaveet pojasta, joka olisi voittanut hyllyt täyteen urheilupalkintoja menivät sinä vaiheessa kun Pekko oli kiinnostuneempi sarjakuvista ja pleikkarista kuin pallon perässä juoksemisesta. Pekko saattoi tuntea isän pettymyksen, ja halveksivat ilmeet vieläkin. Kantamus alkoi painaa jokaisella askeleella enemmän, jokaista ajatusta kohti se tuntui siltä kuin taakkaan olisi tullut kilo lisää. Tämä on ansaittua, Pekko ajatteli. Niin hänelle, kuin sillekin. Enää ei tarvitsisi murehtia isän rakkaudesta. Näkisipä nyt luuseripoikansa, lihakset pullistuneina jätesäkin paino alla. Näkisipä vain!

    Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen Pekko tuli sopivalle paikalle metsän siimekseen. Jokin lintu lauloi kolkkoa lauluaan. Liekö ollut varis. Hiki valui selkää pitkin, ja lihakset olivat maitohapoilla. Fyysinen ponnistelu ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Lapioon täytyi vielä tarttua, kuoppa oli kaivettava. Kuoppa, jonne haudattaisiin iso osa Pekon menneisyyttä. Saapuvan myrskyn saattoi melkein haistaa tuulessa, nyt oli toimittava. Pekko kaivoi kuoppaa maanpalojen lennellessä ympärillä. Käsiin tuli rakkoja mutta lopettaa ei voinut. Ei ennen kuin kuoppa olisi tarpeeksi syvä. Pekko kaivoi ja kaivoi. Kaivoi kaiken turhautumisensa voimalla. Kaiken pettymyksen. Rakkauden puutteen. Kuka helvetti rakasti enemmän rakkejaan kuin poikaansa?! Raivo purkautui jokaisella lapion iskulla maahan. Saisipa arvoisensa paikan, Pekko ajatteli, saisi hyvinkin. Viimein kun kuoppa oli tarpeeksi suuri Pekko lopetti kaivamisen huohottaen. Viskasi syrjässä odottaneen jätesäkin kuoppaan niin että tömähti, ja alkoi lapioida multaa sen peitoksi. Vielä viimeisenä Pekko avasi sepaluksensa ja virtsasi kuopan päälle. Viimeinen silaus se se oli. Matka takaisin autolle sujui jo paremmin, nopeammin, kevämmin askeltaen. Maailmanvalloittajaolo! Se se oli. Pekkoa ei kaduttanut yhtään, ei edes se rakon tyhjentäminen. Juuri autolle tullessaan Pekon puhelin alkoi soida.

- Pekko, hän vastasi iloisesti puhelimeen.

- Hei…tuota sitä minä vaan soittelen, että oletko nähnyt Teppoa. Sitä ei oo nyt näkynyt pariin päivään.

Pekon kasovt valahtivat punaisiksi. Kädet alkoivat hiota uudestaan. Voittoisa olo haihtui, melkein.

- En ole nähnyt. Sori.

- No voi helkutti. Mitähän sille on voinu sattua. Ettei vaan kettu olis hyökänny kimppuun. Voi helevetti. Mitäs myö nyt tehhään.

Pekko oli hetken hiljaa puhelimessa. Mietti mitä sanoisi. Tokaisi sitten ääni hieman epävarmuutta soiden.

- Älä isä huolehi, kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Tai siis koiran tässä tapauksessa. Eiköhän se Teppo vielä ilmaannu, ja jos ei niin onhan sulla minut.

- Niin

Pekko ajoi moottoritiellä satasta. Vihelteli ja lauloi ajaessaan. Koti kutsui. Isä odotti lohdutusta. Ja sitä se saisi. Kaikki olisi tästä lähtien hyvin. Vain isä ja Pekko. Kahdestaan. Kerrankin isä tulisi olemaan ylpeä hänestä, ja vain hänestä. Pekko ei olisi voinut olla onnellisempi.