Kun luennot laittavat miettimään....

On ollut pitkä viikko, vaikka aika on mennytkin taas nopeasti. Maanantai ja tiistai olivat molemmat rankoja luentopäiviä, (niitä ei valitettavasti kovin usein ole) vaikkakin hyvin antoisia. Minä todella pidin luentoja Neuvostoliiton ja Venäjän lähihistoriasta mielenkiintoisina. Johtunee paljolti siitä brittiläisestä luennoitsijasta. Hänellä oli jotenkin värikäs luentotyyli, mutta samalla hyvin selkeä. Eniten pidin ehkä siitä, että hän laittoi meidät ajattelemaan. Noh, ainakin minut. Joidenkin muiden aktiivisuudesta päätellen myös muutkin. Minähän tietysti ajattelin vain oman pääni sisällä, enkä sanonut mitään ääneen. En yleensä sano mitään ääneen edes suomenkielisillä luennoilla, saatikka sitten kun pitäisi englantia puhua muiden kuullen, ja vielä sitä äidinkielenään puhuvalle professorille.

Noh, nyt ehkä totuus vääristyi. Kyllähän minä joskus olen puhunut luennoilla, tunneilla... yleensä noissa kasvatustieteen kontaktiopetustilanteissa, koska jotenkin ajattelen, että siellä odotetaan sitä. Anyway, takaisin tämän viikon luentoihin. Sen lisäksi, että ne saivat ajattelemaan Venäjää ja sen tilannetta ennen ja nyt, ne saivat ajattelemaan montaa muutakin asiaa.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka se, kun proffa kysyi meiltä suomalaisilta, että tunnemmeko itsemme ensisijaisesti suomalaisiksi vai eurooppalaisiksi. Mielenkiintoinen kysymys, sanoisin minä. Joku sanoikin, että vähän molemmiksi. Minut herätti kuitenkin kommentti, jonka joku sanoi vakuuttavalla äänensävyllä. Lujaa ja kuuluvasti siis, että hän tuntee itsensä ensisijaisesti suomalaiseksi. Toteamuksen jyrkkyys sai minut ajattelemaan.  Itse sanoisin, että tunnen itseni yhtä paljon molemmiksi. Miksi pitäisikään valita toinen, joka menee toisen yli? Minä en ymmärrä yltiönationaalisuutta, enkä tule koskaan ymmärtämään. Itse olen sitä mieltä, että yhteistyö Euroopassa on voimaa. Ilman sitä, tuskin olisi ollut näin pitkää rauhankautta Euroopan sisällä. Miksi sitä ei voi ajatella asioita molempina; sekä Suomen, että Euroopan kansalaisina? Me kaikki kuitenkin vaikutamme toisiimme niin hyvässä kuin pahassa. Eri leireihin jääminen ei ole hyvä vaihtoehto. Ainakin minun identiteettini rakentuu monesta asiasta, ja on monen tekijän summa. Siihen ei pelkkä suomalaisuus riitä. Ylitönationalisteista ei ole historian aikana ollut muuta kuin harmia, johan se nähdään jo kun ajatellaan sitä, mitkä asiat johtivat ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan.

Tietenkin olen ylpeä suomalaisuudestani, ja haluan toki sitä, mikä on Suomen edun mukaista. Kuitenkin olen myös eurooppalainen. Olemiseni ei kuitenkaan jää aivan noillekaan tasoille. Ensisijaisesti olen kuitenkin ihminen, kuten ovat monet muutkin,asuivat he Suomessa, muissa Euroopan maissa, tai vaikka Aasiassa, Afrikassa, Amerikassa tai  Australiassa. Meidän kaikkien tulisi edes yrittää tulla toimeen, koska ihmisiähän me vain olemme. Tiedän kyllä, että koko maailman kattava rauha ei voi olla kuin utopia, aivan kuin kommunismikin aikoinaan. Ihmiset tulevat aina ajamaan omaa etuaan. Eikö kuitenkin olisi hyvä edes pyrkiä yhteistyöhön?

Tulipas nyt mukasyvällistä asiaa taas. : D En tiedä ovatko ajatukseni tuossa aivan sellaisinaan, on jotenkin vaikea pukea omia mielipiteitään sanoiksi järkevään muotoon. Tässäpä tätä pääni sisältöä taas kuitenkin olisi.  Huh, toivottavasti joku jaksaa tämän pitkän ja kuvattoman postauksen lukeakin, etten höpise tässä vain itseni kanssa itselleni. : D